Hieman alta parikymppisenä polvi kremppasi. Se vaikutti aika moneen: armeijassa pääsi yksikön vääpelin kanssa "hyviin" väleihin, kun varusmieslääkäri määräsi leirikieltoa kunnes polvi on operoitu. Leikkausreissu silloiseen sotilassairaala Tilkkaan sairauslomineen puolestaan aiheutti kehuja palatessani yksikköön. Mutta ennen kaikkea se esti tiettyjä liikunnan muotoja, joihin muun muassa pyöräily lukeutui. Menemättä liiaksi detaljeihin, ongelma oli ilmeinen vielä leikkauksen jälkeenkin, jopa siinä määrin, että polvet jäivät "lukkoon" öiseen aikaan nukuttuani liian pitkään tietyssä asennossa tai matkustaessani autossa tai lentokoneessa. Pyöräily ei tullut kuuloonkaan, sillä joka kammen polkaisu ja jalan koukistus aiheuttivat yhtä lailla kipua. Niinpä olin kovin iloisesti yllättynyt huomatessani reilu vuosi sitten lainatessani vaimon pyörää ja kierrellessäni kahden poikani kanssa lähitienoilla iloisesti turvaistuimella varustetulla mummiskalla fillaroiden, että polvi kestää! Reilut 20 vuotta olin elänyt siinä uskossa, että polkupyöräily ei koskaan kuuluisi enää elämääni.

"Siltä seisomalta" lähdin pokupyöräliikkeeseen ostamaan pyörän (valinnasta ja sen jälkimainingeista myöhemmin lisää) ja ryhdyin ajelemaan. Matkat olivat kohtuullisia, mutta joskus saattoi kivasti kelautua 20-30 km mittariin. Näissä kilometrimäärissä lenkkini pyörivät toki valtaosin edelleen, joskin pyöräilyn luonne on sittemmin muuttunut huomattavastikin. Näin perheellisenä en pidä mielekkäänä lähteä pyöräilemään puoleksi päiväksi pitkin maakuntaa, vaan keskityn toistaiseksi totuttelemaan lajiin ja nauttimaan jokaisesta pyöräilykerrasta logiikalla "huonolla kunnolla ei jaksa mahdottomia, siispä lyhyesti ja tehokkaasti mennään". Tunti-puolitoista riittää minulle mainiosti.

Kuntoni on varsin huono. Aerobinen suorituskyky on liikkumattomuuden vuoksi tippunut huomattavasti parhaista, juoksun ja pyöräilyn täyttämistä vuosistani. Lihaskuntoa ei koskaan ole oikeastaan ollutkaan. Niinpä tästä ei voi mennä muuta kuin ylöspäin. Nauttien maisemien vaihtumisesta. Ennen kaikkea siitä. Ja tietoisuudesta, että tällä harrastuksella ei voi olla ainakaan huonoa vaikutusta mihinkään. Ja koko ajan pidän peukkuja pystyssä ja elän pikku pelossa siitä, että polveni alkavat taas oireilemaan. Paljon enemmän silti plussia kuin miinuksia.

Tätä kirjoittaessani aurinko laskee viiden minuutin kuluttua. Lapset sänkyyn saatuani lähden luultavasti taas pienelle kierrokselle. Tunti lienee sopiva määrä. Jos vielä illemmalla jaksaa, voisin pikku tunnelmapalan kierrokselta jakaa tännekin. Who knows. :)